Perinteisesti perhe mielletään joukoksi, joka asuu samassa osoitteessa ja käy samalla jääkaapilla. Tämän käsityksen mukaan perheeseen kuuluvat Hanna ja Harri Luiro, sekä tyttäret 12-vuotias Enna, 9-vuotias Sanni ja 14-vuotias isovelipuoli Timy, sekä kolme koiraa, kanit ja kanat. Luirojen käsitys perheestä on kuitenkin laajempi, ja ajoittain samalla jääkaapilla käy jopa 17 hengen poppoo muun muassa serkkuja, pikkuserkkuja ja perheeseen mukaan otettuja läheisiä. Tätä laajennettua perhettä Luirot kutsuvat ”heimokseen”.
Sanni sairastui vauvana aivokalvontulehdukseen, jonka seurauksena hänestä tuli vaikeasti kuulovammainen, noin vuoden ikäisenä hän sai istutteet. Nyt yhdeksänvuotiaasta Sannista tuli silloin Ikaalisten ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa viittomakielinen. Heimonsa parissa hän on kuitenkin yksi muista.
Kun Sannin sairaus ja sitä seurannut kuulovamma tulivat perheen tietoon, olivat varsinkin Sannin äidin siskot Mari ja Liisa tärkeä tuki perheelle. Kaikki olivat iloisia, että aivokalvontulehduksesta selvittiin, eikä kuulon menetys tuntunut isolta asialta – se avasi koko perheelle uuden kielen ja kulttuurin. Koko joukkio alkoikin nopeasti tutustua viittomakieleen ja pian Kuurojen palvelusäätiön juniori-leireillä oli lähes koko suku isoäidistä pikkuserkkuihin.
Kaikilla omat erityispiirteensä
Haastattelun aikana etäyhteyden päähän saadaan myös Hannan siskot sekä lähes koko serkkukatras. 19-vuotias Aleksi on serkuista vanhin ja hoitanut nuorempia sisaruksiaan ja serkkujaan pitkään ja nyt hän toimii myös Sannin omaishoitajan sijaisena.
10-vuotias Milja on matkalla salibandy-treeneihin ja kertoo Sannin kanssa leikkimisestä.
”Ihan tavallisesti me höpötellään ja leikitään, jos Sannilla on korvat päässä ja jos ei ole niin käytän jotain viittomia, joita osaan ja kyllä se niinkin sujuu.”
Ilmarin eli Immu 13 vuotta, on serkuista se, joka nukkuu Sannin kanssa samassa huoneessa ja he tulevat toimeen parhaiten.
”Sanon, että tänne ovat kaikki aina tervetulleita, kunhan lapsia on parillinen määrä. Silloin pysyy sopu”, Hanna toteaa.
Hannan perhe asuu 300-vuotiaassa suvun talossa, joka toimiikin usein heimon kohtauspaikkana. Yhdessä vietetään kesälomia, ulkomaanmatkoja, jouluja ja lautapeliviikonloppuja.
Sannin kuulo on joukkiolle erityispiirre muiden joukossa. Yksi serkuksista haluaa jälkiruoaksi kakun sijaan homejuustoja, toiselle kelpaavat vain nugetit ja Sannile annetaan sateen sattuessa ensiksi sateenvarjo, etteivät ”korvat” kastu.
Kaikilla on myös viittomanimet. Lapset ovat päättäneet eläimiin viittaavat nimensä itse ja Sanni on antanut viittomanimet aikuisille. Molempien tätienkin nimet tarkoittavat äitiä – toinen L- ja toinen M-kirjaimella.
”Kun äitiä huudetaan, niin kuka tahansa meistä kelpaa ja kaikkia totellaan. Puhummekin, että meillä on lähes jaetut lapset”, Mari naurahtaa.
Aktiiviset tytöt liikkuvat paljon ja heillä on myös äitinsä kanssa yhteinen harrastus taekwondo. Harjoituksissa Sanni ei käytä kuulolaitteita, vaan siellä on tulkki mukana – silloin on myös helpompi keskittyä.
Joskus pitää päästä pärräämään
Tukiverkon merkityksen huomaa varsinkin haasteiden edessä. Hanna, Mari ja Liisa ovat tukeneet toisiaan yli lastensa sairauksista, byrokraattisista umpikujista, väsymyksestä ja uupumuksesta.
Kotiuduttuaan sairaalasta Sanni ei nukkunut ensimmäiseen kymmeneen kuukauteen. Myöhemmin selvisi, että syynä oli ollut refuksitauti. Se jäi aluksi havaitsematta, sillä taudille tyypillinen puklailu puuttui.
”Silloin Hanna tuli tänne meille, ja laitoin hänet nukkumaan vierashuoneeseen kahden oven taakse ja pidin Sanni-vauvalle seuraa, ” Mari muistelee.
Siskokset ovat myös poliittisesti aktiivisia. Ikaalisten ensimmäisenä viittomakielisenä, Sannin tarvitsemista palveluista ja käytänteistä on jouduttu vääntämään kunnan päättäjien kanssa. Viranomaiset eivät ole aina perillä siitä, mitkä palvelut lapselle kuuluisivat.
”Eräskin päättäjä oli sitä mieltä, ettei Sanni ole kuuro, hänellähän on vakava kuulonalenema. Tässä on pitänyt ihmisille opettaa, mitä termistö on nykypäivänä”, Hanna kertoo.
”Tätä jaksaa tehdä sillä haluan ajatella, että, kun me jaksamme käydä näitä asioita läpi niin seuraavilla olisi helpompaa,” Hanna lisää.
Aina oikeuksista ei jaksa taistella ja positiivinenkaan elämänasenne ei selviä ilman ajoittaista uupumusta ja turhautumista.
”Meillä on sellainen diili, että aina, kun toinen soittaa niin silloin vastataan”, Mari kertoo, ”joskus vain tarvitsee sitä, että pääsee pärräämään toiselle, eli päästämään kaikki negatiiviset tunteet ulos. Toisen tehtävänä on siinä kohtaa vain kuunnella, ratkaisuja ei tarvitse tarjota.”